Lueskelin eilen ihania hääblogeja ja Matkahäät-blogin postauksen kautta eksyin sivustolle, joka on itselleni täysin uusi tuttavuus. Kyseinen sivusto, nimeltään How he asked, keskittyy kokoamaan yhteen ja esittelemään kosintoja. Ei kuulosta kovin pahalta vai mitä? Sivustoa selatessa epämääräinen kuvotuksen ja painostuksen tunne kuitenkin alkoi kasvaa rinta-alassa. Kosintatarinoiden otsikoissa käytetään toinen toistaan hulppeampia adjektiiveja. Epic and magical proposal! The cutest couple ever! Näyttää myös siltä, ettei kosinta saa enää tänäpäivänä olla vain kosinta. Kuka vastaisi myöntävästi pelkän ruusikimpun ja sormuksen edessä romanttisen illallisen ääressä, kun on olemassa museokosinta, koiranpentukosinta ja vintagehenkinen kosinta kaikista matkakohdekosinnoista puhumattakaan.
Erään morsiamen tekstiä lukiessani
mielessäni heräsi epäileviä ja ei niin ihastuneita ajatuksia. Toki olin
lumoutunut kauniista kuvista ja kihlautuneiden parien kilometrien päähän
hehkuvasta onnesta, mutta jokin jutussa ja koko sivustossa häiritsi. Tähänkö
ollaan tultu? Nainen odottaa ja odottaa kosintaa (ja tekee sen myös miehelle
selväksi), ja kun kosinnan hetki lopulta koittaa, pitää paikalle saada riittävästi
taltiointikalustoa, jotta suuri hetki saadaan siirrettyä Facebookiin, Twitteriin, blogiin, Instagramiin ja kosintasivustolle. Onko kosinta kuten hypoteettinen puu metsässä? Kuuluuko siitä ääni, jos kukaan ei todista sitä? Tottakai ymmärrän, että kosinnasta on ihana saada kuvia ihan omia muistoja ajatellen, mutta tuota sivustoa selatessa näkee, että monen parin kohdalla pelkät kotialbumit eivät ole olleet tavoitteissa.
Voin varmaankin melko turvallisesti todeta ilman
kilautusta Tilastokeskukseen, että suurin osa heterojen solmimista avioliitoista
ovat saaneet alkusysäyksensä miehen kosinnasta. (Hatunnosto kosiville naisille
tähän väliin.) Tässä epätasapainossa näkyy omituinen viktoriaaninen painotus,
jossa kosinta oikealta mieheltä on pääsylippu onnelliseen elämään. Ideaalissa
tilanteessa mies yllättää naisen tarkkaan harkitulla ja mieluusti hyvin
suurieleisellä, jota on luonnollisesti suunniteltu kuukausia. Tanssikoreografiat (erityisesti flash mobit) ja aarrejahdit ovat plussaa. Tästä syystä kosinnasta ei saisi koskaan puhua suoraan etukäteen, sillä
se pilaa spontaaniuden. Tähänkö ollaan tultu, kun yhdistetään sosiaalinen media ja naiset, jotka katsovat liikaa historiallisia pukudraamoja? Okei, itsekin rakastan yllätysten järjestämistä, joten varmasti moni mies nauttii saadessaan suunnitella kosintaa. Olen kuitenkin aivan varma, että moni kosinta viipyy tai jää jopa tekemättä, koska tuleva morsian on asettanut niin korkeat odotukset kosinnalle, ettei mies uskalla edes yrittää pelätessään näkevänsä pettymyksen tyttöystävänsä kasvoilla. Mitä jos kosintani ei olekaan How he asked -laatua?
Yllätyselementin toivottavuudesta huolimatta moni
nainen toivoo ja odottaa kosintaa jopa siinä määrin, että pyrkii
myötävaikuttamaan kosintapäätöksen syntymiseen tai ainakin oikean kosintatavan
tai sormuksen valintaan mitä erikoisimmilla manipulointikeinoilla. Itselläni ei
ole tässä asiassa yhtään muita puhtaampia jauhoja pussissa, sillä saatoin ehkä
mahdollisesti jättää muutaman kerran internetselaimen välilehteen auki kuvia
potentiaalisista kihlasormuksista. Hups.
Tällaisen manipuloinnin kohdalla alkaa väistämättä
pohtia kosintaan liittyviä paineita ja sosiaalisia latauksia. Omalla kohdallani
olin niin onnekas, että löysin ihmisen, jonka kanssa olimme alusta asti samalla
sivulla ja kihlautuminen sekä häiden järjestäminen olivat molemmille asia, joka
oltiin puolin ja toisin artikuloitu toivottavaksi askeleeksi. Tällaisessa
tilanteessa suurieleinen yllätyskosinta kuulostaa jo kornilta, jos iltaisin
maataan yhdessä sängyssä suunnittelemassa unelmahäitä ennen nukkumaanmenoa. Vielä
kornimmaksi homma muuttuu siinä kohtaa, kun yhdessä keskustellaan siitä, miten
koominen ja epäyllätyksellinen draamakosinta tässä vaiheessa olisi. Siitä
huolimatta eleetön supermarketin käytävällä tehty sopimus sormustenhankinnasta
kuulostaa sosiaalisessa ympäristössä jotenkin valjulta. Missä ovat jälkiruokaan
piilotettu sormus, puskissa väijyvä valokuvaaja, hevosajelut ja muu
sirkus? Olisin toki ollut vaikuttunut suuresta vaivannäöstä, mutta olisin ollut
huolestuneempi, jos en olisi voinut puhua tulevan puolison kanssa omista
tulevaisuudenhaaveistani tai en olisi ollut kartalla hänen ajatuksistaan. Kun naimahaaveet on nostettu pöydälle, on kai enää kovin
vaikea yllättää toinen spontaanisti.
Jotkut morsiamet sanovat, että yllätys tuleekin siitä, ettei tiedä milloin ja miten kosinta tapahtuu. Yllätyksiä voi ja pitääkin järjestää myöhemmin
yhteisellä elämäntaipaleella, mutta miksi juuri kihlautumiseen täytyy liittää
yllätyselementti nimenomaan naisen osalta? Eikös tämän ole vähän sama asia kuin
se, että osoittaisi sormella mitä haluaa joululahjaksi ja sitten pyytää sen
pakettiin, jotta voi jouluaattona "yllättyä" iloisesti? Anteeksi nyt, mutta eikö tämä ole vähän teennäistä? Miten on edes
mahdollista, että kosinta voi tulla täysin puskista ilman pienintäkään tietoa
kosijan avioliittotoiveista, ellei kosijaan ole sattumalta tutustunut juuri
bussimatkalla tai lähikaupan kassajonossa? Tällaisessa kulttuurisessa
traditiossa juuri tietämättömyydestä oman kumppanin suhteen tulee kosinnan
onnistumisen itseisarvo. Se ettei osannut laisinkaan odottaa kumppanin kosintaa
on jollakin kierolla tavalla positiivinen asia. Raadollisesti ajateltuna en
ikinä suostuisi kosintaan, jos voisin jälkikäteen kommentoida "etten
osannut yhtään odottaa tätä". Avioliitto ei ole asia, jonka kuuluu tulla yllätyksenä. Päätöksen täytyy olla molemminpuolisesti harkittu ja yhteisesti keskusteltu. Yllätykset ovat siinä vaiheessa toissijaisia.
Tästä pääsemmekin varsinaiseen aiheeseen, joka tämän
tekstin innoitti. Miksi kosinnasta on tullut hääjuhlien kaltainen tapahtuma,
joka pitää taltioida ja esittää muille? Okei, onhan se hassua, että me
tavalliset tallaajat repostelemme häillämme pitkin internettiä, mutta kyse on
toisaalta jo lähtökohtaisesti juhlasta, johon on kutsuttu vieraita tilaisuuden
todistajiksi ja juhlaväeksi. Häät ovat juhla, jonka iloa tuntuu luontevalta
jakaa puolin ja toisin. Kosinnoista sen sijaan tulee tirkistelevä olo, sillä sen mieltää helposti romanttiseksi kahdenkeskiseksi hetkeksi. Tämä käsitys
lienee muuttumassa, kun seuraan liittyvät valokuvaaja, videokuvaaja ja varmaan
pian myös ohjaajakin. Kosinnan täytyy olla jotain niin upeaa, että se ylittää tietynlaisen kosinnan laadullisen kynnyksen ja saa sosiaalista huomiota.
Tasa-arvon kannattajaksi sekä parisuhteessa että sen
ulkopuolella tunnustautuvana koen syyllisyyttä siitä, että kaikesta tästä
puheesta huolimatta olisin taatusti nauttinut överikosinnasta. Siitä huolimatta
kadun nimenomaan sitä, etten monien muiden naisten tavoin ottanut härkää
sarvista ja kosaissut tulevaa miestäni. Mitä minä olisin siinä menettänyt?
Vastaus olisi varmasti ollut myöntävä ja yllätyselementti taattu. Toisaalta, en
vaihtaisi mihinkään sitä hetkeä, kun istuimme autossa parkkihallin hämärässä ja
vaihdoimme juuri ostamamme sormukset yhteisen päätöksen merkiksi, eikä kukaan
ohi kävelevistä ostoskassejaan kantavista ihmisistä tiennyt kuinka paljon
rakkautta auton ovien takana tuossa hetkessä myllersi. Tuon tunteen muistamiseen ei tarvita videoklippejä, eikä
valokuvaajia. Se on vain meidän kahden. Kosinnan syvin olemus kun tulee jostain muualta kuin ulkokultaisista seikoista, teemoista ja ihmislaumoista. Ehkä tärkeintä olisikin kysyä yhdessä "haluammeko me mennä naimisiin ja tahdommeko tehdä töitä tuon päätöksen eteen". Se kun on kysymyksistä suurin. Eikö tuon päätöksen tekeminen itsessään tee hetkestä ainutlaatuisen ja ikimuistoisen?
