Perjantain kevennys

Kiitos ihan hurjasti linkityksistä ja kommenteista edelliseen tekstiini. Pidätin melkein hengitystä julkaise-nappia painaessani, sillä olin aivan varma sohaisevani ampiaispesää. Turhaan pelkäsin tulevani ymmärretyksi väärin, sillä niin moni teistä sai ainakin kommenttien perusteella kiinni tekstini ydinajatuksesta. Huippuhienoa!

Tänään on perjantai ja sen kunniaksi ajattelin säästää näppistä turhan syvällisiltä ajatuksilta. Ei nämä avioliittoasiat nyt aina niin vakavia saa olla ja joskus hieman synkempisävyisempi huumorikin on paikallaan. Tämä teksti kirvoitti tässä huushollissa hyvät naurut. Onhan tämäkin yksi tapa katsoa asiaa.

Kuva Pinterest

Ihanaa viikonloppua ja muistakaa pussailla paljon!

P.S. Ja isosti tervetuloa uusille lukijoille! <3

Kosinnan anatomia

Lueskelin eilen ihania hääblogeja ja Matkahäät-blogin postauksen kautta eksyin sivustolle, joka on itselleni täysin uusi tuttavuus. Kyseinen sivusto, nimeltään How he asked, keskittyy kokoamaan yhteen ja esittelemään kosintoja.  Ei kuulosta kovin pahalta vai mitä? Sivustoa selatessa epämääräinen kuvotuksen ja painostuksen tunne kuitenkin alkoi kasvaa rinta-alassa. Kosintatarinoiden otsikoissa käytetään toinen toistaan hulppeampia adjektiiveja. Epic and magical proposal! The cutest couple ever! Näyttää myös siltä, ettei kosinta saa enää tänäpäivänä olla vain kosinta. Kuka vastaisi myöntävästi pelkän ruusikimpun ja sormuksen edessä romanttisen illallisen ääressä, kun on olemassa museokosinta, koiranpentukosinta ja vintagehenkinen kosinta kaikista matkakohdekosinnoista puhumattakaan. 

Erään morsiamen tekstiä lukiessani mielessäni heräsi epäileviä ja ei niin ihastuneita ajatuksia. Toki olin lumoutunut kauniista kuvista ja kihlautuneiden parien kilometrien päähän hehkuvasta onnesta, mutta jokin jutussa ja koko sivustossa häiritsi. Tähänkö ollaan tultu? Nainen odottaa ja odottaa kosintaa (ja tekee sen myös miehelle selväksi), ja kun kosinnan hetki lopulta koittaa, pitää paikalle saada riittävästi taltiointikalustoa, jotta suuri hetki saadaan siirrettyä Facebookiin, Twitteriin, blogiin, Instagramiin ja kosintasivustolle. Onko kosinta kuten hypoteettinen puu metsässä? Kuuluuko siitä ääni, jos kukaan ei todista sitä? Tottakai ymmärrän, että kosinnasta on ihana saada kuvia ihan omia muistoja ajatellen, mutta tuota sivustoa selatessa näkee, että monen parin kohdalla pelkät kotialbumit eivät ole olleet tavoitteissa.

Voin varmaankin melko turvallisesti todeta ilman kilautusta Tilastokeskukseen, että suurin osa heterojen solmimista avioliitoista ovat saaneet alkusysäyksensä miehen kosinnasta. (Hatunnosto kosiville naisille tähän väliin.) Tässä epätasapainossa näkyy omituinen viktoriaaninen painotus, jossa kosinta oikealta mieheltä on pääsylippu onnelliseen elämään. Ideaalissa tilanteessa mies yllättää naisen tarkkaan harkitulla ja mieluusti hyvin suurieleisellä, jota on luonnollisesti suunniteltu kuukausia. Tanssikoreografiat (erityisesti flash mobit) ja aarrejahdit ovat plussaa. Tästä syystä kosinnasta ei saisi koskaan puhua suoraan etukäteen, sillä se pilaa spontaaniuden. Tähänkö ollaan tultu, kun yhdistetään sosiaalinen media ja naiset, jotka katsovat liikaa historiallisia pukudraamoja? Okei, itsekin rakastan yllätysten järjestämistä, joten varmasti moni mies nauttii saadessaan suunnitella kosintaa. Olen kuitenkin aivan varma, että moni kosinta viipyy tai jää jopa tekemättä, koska tuleva morsian on asettanut niin korkeat odotukset kosinnalle, ettei mies uskalla edes yrittää pelätessään näkevänsä pettymyksen tyttöystävänsä kasvoilla. Mitä jos kosintani ei olekaan How he asked -laatua?

Yllätyselementin toivottavuudesta huolimatta moni nainen toivoo ja odottaa kosintaa jopa siinä määrin, että pyrkii myötävaikuttamaan kosintapäätöksen syntymiseen tai ainakin oikean kosintatavan tai sormuksen valintaan mitä erikoisimmilla manipulointikeinoilla. Itselläni ei ole tässä asiassa yhtään muita puhtaampia jauhoja pussissa, sillä saatoin ehkä mahdollisesti jättää muutaman kerran internetselaimen välilehteen auki kuvia potentiaalisista kihlasormuksista. Hups.

Tällaisen manipuloinnin kohdalla alkaa väistämättä pohtia kosintaan liittyviä paineita ja sosiaalisia latauksia. Omalla kohdallani olin niin onnekas, että löysin ihmisen, jonka kanssa olimme alusta asti samalla sivulla ja kihlautuminen sekä häiden järjestäminen olivat molemmille asia, joka oltiin puolin ja toisin artikuloitu toivottavaksi askeleeksi. Tällaisessa tilanteessa suurieleinen yllätyskosinta kuulostaa jo kornilta, jos iltaisin maataan yhdessä sängyssä suunnittelemassa unelmahäitä ennen nukkumaanmenoa. Vielä kornimmaksi homma muuttuu siinä kohtaa, kun yhdessä keskustellaan siitä, miten koominen ja epäyllätyksellinen draamakosinta tässä vaiheessa olisi. Siitä huolimatta eleetön supermarketin käytävällä tehty sopimus sormustenhankinnasta kuulostaa sosiaalisessa ympäristössä jotenkin valjulta. Missä ovat jälkiruokaan piilotettu sormus, puskissa väijyvä valokuvaaja, hevosajelut ja muu sirkus? Olisin toki ollut vaikuttunut suuresta vaivannäöstä, mutta olisin ollut huolestuneempi, jos en olisi voinut puhua tulevan puolison kanssa omista tulevaisuudenhaaveistani tai en olisi ollut kartalla hänen ajatuksistaan.  Kun naimahaaveet on nostettu pöydälle, on kai enää kovin vaikea yllättää toinen spontaanisti. 

Jotkut morsiamet sanovat, että yllätys tuleekin siitä, ettei tiedä milloin ja miten kosinta tapahtuu. Yllätyksiä voi ja pitääkin järjestää myöhemmin yhteisellä elämäntaipaleella, mutta miksi juuri kihlautumiseen täytyy liittää yllätyselementti nimenomaan naisen osalta? Eikös tämän ole vähän sama asia kuin se, että osoittaisi sormella mitä haluaa joululahjaksi ja sitten pyytää sen pakettiin, jotta voi jouluaattona "yllättyä" iloisesti? Anteeksi nyt, mutta eikö tämä ole vähän teennäistä? Miten on edes mahdollista, että kosinta voi tulla täysin puskista ilman pienintäkään tietoa kosijan avioliittotoiveista, ellei kosijaan ole sattumalta tutustunut juuri bussimatkalla tai lähikaupan kassajonossa? Tällaisessa kulttuurisessa traditiossa juuri tietämättömyydestä oman kumppanin suhteen tulee kosinnan onnistumisen itseisarvo. Se ettei osannut laisinkaan odottaa kumppanin kosintaa on jollakin kierolla tavalla positiivinen asia. Raadollisesti ajateltuna en ikinä suostuisi kosintaan, jos voisin jälkikäteen kommentoida "etten osannut yhtään odottaa tätä". Avioliitto ei ole asia, jonka kuuluu tulla yllätyksenä. Päätöksen täytyy olla molemminpuolisesti harkittu ja yhteisesti keskusteltu. Yllätykset ovat siinä vaiheessa toissijaisia. 

Tästä pääsemmekin varsinaiseen aiheeseen, joka tämän tekstin innoitti. Miksi kosinnasta on tullut hääjuhlien kaltainen tapahtuma, joka pitää taltioida ja esittää muille? Okei, onhan se hassua, että me tavalliset tallaajat repostelemme häillämme pitkin internettiä, mutta kyse on toisaalta jo lähtökohtaisesti juhlasta, johon on kutsuttu vieraita tilaisuuden todistajiksi ja juhlaväeksi. Häät ovat juhla, jonka iloa tuntuu luontevalta jakaa puolin ja toisin. Kosinnoista sen sijaan tulee tirkistelevä olo, sillä sen mieltää helposti romanttiseksi kahdenkeskiseksi hetkeksi. Tämä käsitys lienee muuttumassa, kun seuraan liittyvät valokuvaaja, videokuvaaja ja varmaan pian myös ohjaajakin. Kosinnan täytyy olla jotain niin upeaa, että se ylittää tietynlaisen kosinnan laadullisen kynnyksen ja saa sosiaalista huomiota. 

Tasa-arvon kannattajaksi sekä parisuhteessa että sen ulkopuolella tunnustautuvana koen syyllisyyttä siitä, että kaikesta tästä puheesta huolimatta olisin taatusti nauttinut överikosinnasta. Siitä huolimatta kadun nimenomaan sitä, etten monien muiden naisten tavoin ottanut härkää sarvista ja kosaissut tulevaa miestäni. Mitä minä olisin siinä menettänyt? Vastaus olisi varmasti ollut myöntävä ja yllätyselementti taattu. Toisaalta, en vaihtaisi mihinkään sitä hetkeä, kun istuimme autossa parkkihallin hämärässä ja vaihdoimme juuri ostamamme sormukset yhteisen päätöksen merkiksi, eikä kukaan ohi kävelevistä ostoskassejaan kantavista ihmisistä tiennyt kuinka paljon rakkautta auton ovien takana tuossa hetkessä myllersi. Tuon tunteen muistamiseen ei tarvita videoklippejä, eikä valokuvaajia. Se on vain meidän kahden. Kosinnan syvin olemus kun tulee jostain muualta kuin ulkokultaisista seikoista, teemoista ja ihmislaumoista. Ehkä tärkeintä olisikin kysyä yhdessä "haluammeko me mennä naimisiin ja tahdommeko tehdä töitä tuon päätöksen eteen". Se kun on kysymyksistä suurin. Eikö tuon päätöksen tekeminen itsessään tee hetkestä ainutlaatuisen ja ikimuistoisen?

Rakkaussopimus

Luin jälleen karmaisevan artikkelin pariskunnista, joiden toinen osapuoli oli vuosien avioliiton jälkeen yllättäen vain ilmoittanut hakevansa avioeroa. Juuri äsken oltiin rakennettu uima-altaita ja käyty rantalomilla, kun puoliso yllättäen pudottaa atomipommin syliin. Kaikissa tarinoissa yhteisenä tekijänä oli se, että jätetty osapuoli luuli kaiken olevan kunnossa. Henkiseltä kannalta ajateltuna tällainen jätetyksi tuleminen on hirveää, mutta vielä pelottavampaa on se, millainen näkymätön kuilu puolisoiden välillä on täytynyt olla, jos ero tulee toiselle täysin puskista. Ulkopuolelta tarkasteltuna näistä suhteista on puuttunut varmasti näkyvimmin yksi asia - sanat.

Meillä on sopimus. Olemme luvanneet kertoa toisillemme rehellisesti, kun jokin asia suhteessamme ärsyttää, ei toimi tai aiheuttaa huolta. Asiaa ei saa tuoda esille riidan yhteydessä, vaan se on esitettävä neutraalissa keskustelutilanteessa. Sopimus myös velvoittaa molemmat osapuolet kertomaan ajatuksistaan, sillä vaikka parisuhteessa on opittava sietämään tiettyjä asioita ja kumppanin ärsyttäviä tapoja, ei oikeita häiritseviä ja avioliittoa vahingoittavia ongelmia saa sivuuttaa. On myös reilua kertoa puolisolle siitä mikä mättää, eikä vain osoittaa omalla käyttäytymisellään, että nyt jurppii tai vielä pahempaa, odottaa hiljaa mahdollista muutosta (jota ei koskaan tule). Tällainen passiivisaggressiivinen käyttäytyminen myrkyttää suhteen aika nopeasti ja tappaa molemmissa kaiken halun tehdä parannuksia. Puoliso ei ole selvännäkijä, joten hän ei voi tehdä muutoksia asioihin ennen kuin hänelle kerrotaan, mikä on pielessä. On vain reilua antaa molemmille mahdollisuus muuttaa vallitsevaa asiantilaa. Vastaavasti molemmilla osapuolilla on vastuu valita esilletuotavat asiat oikein. Onko huonosta imuroinnista tarpeellista kehittää parisuhdekeskustelua vai voisiko asiasta mainita muuten vain ihan ohimennen?

Käytännössä sopimuksemme on toiminut tähän asti loistavasti. Pohjalle tarvitaan toki avoin keskustelusuhde ja luottamus, sillä ilman niitä on vaikea avautua puolisolle asioista, jotka luultavasti väärin ilmaistuina loukkaavat häntä. Parasta onkin käyttää perinteisiä hyvän riitelyn malleja esittäessään asiaa rauhallisessa keskustelutilanteessa keskustelutilanteessa. On parempi esittää asia oman itsensä kautta ("musta tuntuu...") kuin lähteä kylmästi toteamaan, että "sä oot sellainen ja tällainen ja se loukkaa".

Voin luvata, että aluksi sopimuksen noudattaminen saattaa aiheuttaa pahaa mieltä ja jopa riitoja, kun yhteinen kieli ja tapa esittää asioita ovat vielä hakusessa. Itse loukkaannuin sydänjuuriani myöten, kun Aviomies keskustelumme lomassa totesi, ettei rakasta minua enää samalla tavalla kuin vielä jokin aika sitten. Sain ihan hirveän hepuliraivarin, enkä voinut ymmärtää miten hän saattoi sanoa minulle noin rumasti ja julmasti silmiään räpäyttämättä. Mies taas ei käsittänyt mikä sai minut suuttumaan ja tämä sydämettömyys taas kaatoi lisää vettä omaan myllyyni. Itkuisen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että Aviomiehen "en rakasta sinua yhtä paljon kuin ennen" tarkoitti oikeasti "en tunne itseäni enää yhtä rakastuneeksi, koska välillämme on ollut viime aikoina vähemmän romantiikkaa". Kas, jälkimmäinen versio antaa paljon enemmän varaa ymmärrykselle ja jopa toimintamahdollisuuksia. Eikä mennyt kuin pari päivää ja Aviomies tunsi itsensä jälleen erittäin rakastuneeksi. Se juju tässä sopimuksessa onkin. Se on kuin tuulahdus raikasta ilmaa huoneessa tai heittäytyminen vastapestyihin lakanoihin. Ikkuna vain on ensin avattava ja lakanat pestävä.

Miettikää siis loppuun asti miten asian esitätte. On aika suuri ero sanoa "en rakasta sinua enää" kuin "minusta tuntuu, että välillämme on vähemmän rakkautta kuin ennen". Sormella osoittelu on aina huono juttu ja vielä pahempaa, jos puolisolle ei ilmoituksensa jälkeen anna mitään toimintamahdollisuutta mihin tarttua. On siis aina syytä jättää jokin koukku, jonka kautta asiaa voidaan lähteä purkamaan.

"Haluaisinkin, että viettäisimme enemmän aikaa kahdestaan."

"Toivoisin, että tekisit vähemmän ylitöitä."

Tai edes näin...

"Olen miettinyt asiaa, mutta en tiedä mitä voisimme tehdä."

Tärkeintä on osoittaa, että olemme samassa veneessä ja tarvitsen nyt apuasi. Onnistuneesti ratkaistut ongelmatilanteet kasvattavat myös kummasti yhteistä itseluottamusta parisuhteessa. Me osaamme ja pystymme. Siitä sopimuksessa on juuri kysymys.

Valitettavasti meillä on vain noin vuoden kokemus sopimuksen käytöstä, joten pitkän aikavälin tuloksia en voi tässä vaiheessa vielä tarjota. Lupaan kuitenkin raportoida aiheesta tarpeen mukaan. Kuulisin myös mielelläni miten muiden parisuhteissa sopimus on vastaanotettu ja millaisia tuloksia se on tuottanut.

Vierihoitoa

Tiedättehän sen parisuhdesäännön, ettei nukkumaan saa mennä kesken riidan? Tämä ohjenuora tuli mieleeni, kun näin ikivanhan parisängyn erään aitan suojissa. Parisänkyä ei oltu koolla pilattu, sillä pienessä tuvassa nyt ei tilaa kingsize-sängyille aikoinaan ollutkaan. Toinen hyvä syy kapeille parisängyille oli myös varmaankin lämpö. Täällä pohjolassa erityisesti yöt ovat suurimman osan vuodesta kylmiä, joten lämpöä ei heitetty hukkaan. Ja kukas sen parempi peitonlämmittäjä onkaan kuin oma puoliso? Kapeassa parisängyssä lusikka-asento on varmasti käytännöllisin, eikä toisen viereen ole kömmitty ennen kuin päivän mahdolliset erimielisyydet on laitettu halki, poikki ja pinoon - tai armollisesti unohdettu. Pahinkin mököttäjä harkitsisi anteeksiantoa siinä vaiheessa, kun kylmää yötä ei olekaan lämmittämässä muuta kuin pari villasukkia. Lämpimän rakkaan kainalossa on varmasti sulanut myös harmi jos toinenkin, kun sängyn toiselle laidalle ei ole yksinkertaisesti ole ollut mahdollista karata.

Tässä siis hyvä vinkki pariskunnille. Lämmitys minimiin ja satakakskytsenttinen sänky ostoslistalle. Johan lämpiää peitot ja parisuhde!

Avioliitto on verbi

Puolen vuoden ajan sulattelin tätä blogi-ideaa ja annoin sen muhia mietintämyssyssäni. Avioliitossa kaikki on sujunut mainiosti, mutta tämä kirjoituspuoli on tuntunut vaikealta. Bloggaamista en halunnut lopettaa, mutta kirjoittaminen tuntui tökkivän ja monet tekstit jäivät julkaisematta. Olin hukannut punaisen lankani ja se teki blogista sekavan. Mitä oikein haluan sanoa ja miksi? Lopulta päätin poistaa kaikki aiemmat tekstini ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Postaukset ovat tallessa, joten saatan sujautella vanhojakin juttuja tänne uusien postausten lomaan. Aloitan kuitenkin kirjoittamalla siitä ajatuksesta, joka on kaikkien tekstieni ja pohdintojeni pohjalla. 

Perimmäinen syy tämän blogin perustamiselle on ehdoton uskoni siihen, että avioliiton käsite on ymmärretty väärin. Avioliitto käsitetään passiivisena olotilana, jossa ollaan. Ollaan naimisissa, ollaan aviovaimoja, ollaan aviomiehiä, ruksataan lomakkeeseen rasti ruutuun ja ollaan tyytyväisiä. Avioliitosta myös puhutaan parisuhteen kruununa, auvoisana satamana ja jonkinlaisena parisuhteen päätepisteenä. Pelasit peliä ja pääsit maaliin saakka, hyvä hyvä! Nostetaan malja ja tanssitaan päälle. Hääjuhlien jälkeen jäljelle jää pariskunta, joka voi hyvästä syystä pohtia, että mitäs nyt? Tämä koskee ainakin nuoria pareja, joiden parisuhde on kulkenut sujuvasti seurustelun ja yhdessä asumisen kautta avioliittoon, sillä heillä (ja meillä) ei voi olla harmainta hajuakaan vuosikymmeniä kestäneen parisuhteen hoitamisesta avioliitosta puhumattakaan.

"Olen nimittäin vakuuttunut siitä, 

että pahin mahdollinen parisuhdenvirhe

on vain olla parisuhteessa."

Avioliitosta pitäisikin puhua verbinä, tekemisenä. "Me ollaan Mikon kanssa nyt tehty tätä avioliittoa jo viisi vuotta. Ihan hyvä tästä on tulossa." Tai vaihtoehtoisesti avioliitto on tehty ihan päin persausta vasemmalla kädellä ja nyt osapuolet saavat sitten kärsiä huolimattoman työnsä jäljestä. Ei enää puhetta mistään erilleen kasvamisista ja muusta vastuuta pakoilevasta höpöhöpöstä, vaan ihan rehellisesti myönnetään oma osuus lopputuloksen laatuun. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että pahin mahdollinen parisuhdevirhe on vain olla parisuhteessa. (Nimimerkillä Kokemusta on)

En mielelläni aseta avo- ja avioliittoa eri arvoiseen asemaan, sillä kummassakin osapuolet voivat olla yhtä paljon tai yhtä vähän asiaansa sitoutuneita. Raadollinen tosiseikka on kuitenkin se, että avoliitosta on helpompi lähteä kälppimään, kun taas avioliitossa eläessä moinen ei ihan yhtä helposti onnistu. Käytännön byrokratiakiemuroiden lisäksi asiaa vaikeuttaa usein myös henkinen kuorma avioliiton epäonnistumisesta, sillä avioliiton instituutio on kuitenkin kulttuurimme yksi peruspilareista. Pettymys oman avioliiton epäonnistumisesta voi olla hyvinkin suuri tai jopa niin kuormittava, ettei sen vuoksi haluta myöntää tilannetta ja erota. Monet nuoret myös haluavat pitää ikään kuin parisuhteen takaoven auki ihan vain varmuuden vuoksi. Avioliitossa tällainen ei käy päinsä, vaan hommaan on sitouduttava jokaista sielunmurusta myöden - siis periaatteessa. Tämä taitaakin nimittäin olla se avioliiton vaikein osuus. Avioliiton hoitaminen rakastuneena on helppoa, sillä laiva lipuu eteenpäin ihan itsekseen poutaisessa kevyessä myötätuulessa. Se ei juurikaan vaadi sitoutumista.

En myöskään pidä ajatuksesta, joka korostaa sitoutumista kumppaniin silloinkin, kun rakastaminen tuntuu vaikealta. Tästä syntyy helposti mielikuva avioelämästä, jonka helppoina aikoina voi lomailla ja vaikeina aikoina tehdään sitten enemmän töitä puolison ärsyttävän naamataulun sietämiseksi. Itse haluaisin ajatella, että avioliittoa pitäisi hoitaa ja huoltaa koko ajan. Eihän autoakaan ajeta loppuun ja viedä risana korjaamolle täyshuoltoon. Kyllä ilmanpaineet ja öljyt pitää tarkistaa, renkaat vaihtaa ja sisätilat imuroida tasaisin väliajoin. Hieno metafora, mutta mitä se avioliiton kohdalla tarkoittaa ja miten pitää avioliitto jatkuvasti huollettuna silmäteränä? Juuri sen aion vielä selvittää.

Tästä lähdetään liikkeelle uudella draivilla. Tervetuloa mukaan sekä uudet että vanhat lukijat!